Musiikkikeskuksen arkkitehtikilpailu - kulissi ja todellisuus Helsingin kaupunki ja valtio tekivät v. 1986 sopimuksen, joka liittyi silloiseen Töölönlahden asemakaavakilpailuun. Tarkoituksena oli poistaa maanomistusrajojen vaikutus suunnitteluun. Tavoite oli oikea - silti sopimus on osoittautunut turmioksi Helsingin keskustan suunnittelulle. Siinä sovittiin nimittäin syntyvät rakennusoikeudet eli kerrosalat jaettavaksi niin, että kaupungin osuus olisi 62 % ja valtion 38 %. Jos loppuselvityksessä käy ilmi, että jaosta on poikettu, on erotus korvattava rahalla. Nyt tämä sopimuksen kohta on tehty kaiken suunnittelun ohjeeksi sillä alueella, mitä sopimus koskee (kts. kartta). Oli sovittu, että taloudelliset näkökohdat eivät saa vaikuttaa suunnitteluun - nyt päinvastoin juuri ne määräävät tapahtumien kulun. Kaupunki on ylittänyt huomattavasti oman osuutensa ja on ajautunut tilanteeseen, missä on löydettävä valtiolle rakennusoikeutta jotta vältettäisiin vaara rahallisen korvauksen maksamisesta - tällä hetkellä ei kysymys ole miljoonista tai kymmenistä miljoonista vaan aivan toisen suuruusluokan summista. Tässä on syy siihen, että ajetaan kuumeisesti ja arvostelusta piittaamatta eduskunnan lisärakennusta ja musiikkikeskusta. Kaupungin kiinteistölautakunnan lausunnossa 28.9.1999 sanotaan mm.: "...sopimuksen mukainen valtion ja kaupungin välinen jako-osuuksien jakauma poikkeaa tällä hetkellä huomattavasti kaupungin hyväksi sovitusta, vaikka Töölönlahdelle suunniteltu musiikkikeskuskin toteutuisi ennakoidussa laajuudessaan. Pääosin tämä johtuu siitä, että Töölönlahden kaavoitus on vielä suurelta osalta kesken. Maapoliittisen sopimuksen toteutumisen kannalta olisi siten tärkeää, että valtion hankkeissa sekä kerrosala- että käyttötarkoitusjakautumat toteutuisivat tavoitteiden mukaisesti". Tässä on sanottu tosiasia julki mahdollisimman selvästi: kaavoitus on väline, millä ensiksi tehdään rahaa ja toiseksi jaetaan sitä. Musiikkikeskus on siis sijoitettava sopimusalueelle. Mikään muu sijoitus, olkoon miten hyvin perusteltu tahansa, ei tule kysymykseen mutta - miksi juuri eduskuntatalon eteen ja tiukasti Mannerheimintiehen kiinni ? Selitys on taas sama: rahan hankkiminen ja jakaminen. Rautatien viereinen alue olisi lähin otollinen paikka , mutta se aiotaan aikanaan myydä muihin ja tuottoisampiin tarkoituksiin. Kulttuuri puristetaan kadun varteen; se ei saa häiritä muita hankkeita. Yllä kuvattua todellista taustaa ei voida kertoa - hankkeelle on saatava arvovaltainen kulissi. Sen pystytti Suomen Arkkitehtiliitto. Tämä liitto on luovuttanut maineikkaan ja julkisuudessa tunnetuimman toimintamuotonsa, arkkitehtikilpailun julkisivuksi hankkeille, joilla ei ole kansalaisten laajaa ja varauksetonta kannatusta. Näin se on vain pahentanut Töölönlahden jo muutenkin kyllin onnetonta kehitystä. Kilpailun kulku oli jo etukäteen päätetty eikä tuloksessa ollut siten mitään odottamatonta. Palkintolautakunta ilmaisi itse tilanteen omalaatuisuuden ilmoittaessaan, että odotetaan "vaihtoehtoisia lähtökohtia". Kuitenkin sanottiin saman tien aivan suoraan mihin rakennuksen on sijoitettava. Jotta puristuminen kadun varteen olisi ehdottoman varmaa, sijoitettiin jo päätetyn paikan taakse laaja vesiaihe. Mitä "vaihtoehtoisia lähtökohtia" siis odotettiin ? Mitään sellaista ei haluttu eikä niillä ehkä ilmaantuessaan ollut mitään mahdollisuuksia - minkä kilpailun ratkaisu todisti. Palkintoluokka täytettiin yksinomaan tiiviillä ratkaisuilla , koska näin oli päätetty eikä mitään - monien ehkä odottamaa - "keskustelua" ensimmäisen vaiheen tuloksista ollut aiottukaan järjestää. Kilpailun tuloksen piti antaa perustelu jo etukäteen päätetylle asemakaavalle; näin vain tiiviit ratkaisut olivat hyvää arkkitehtuuria, muu ei ollut. Vesiaiheet ovat sinänsä mielenkiintoisia. Nyt niiden tehtävänä oli painaa kilpailuehdotuksia kadun varteen. Niiden on ymmärrettävästi jäätävä asiakirjoihin ainakin toistaiseksi. Unohdettaisiinko ne sitten vähin äänin vai aiottaisiinko ne toteuttaa ? Viimeksi mainittu vaihtoehto merkitsisi ainakin suuria rakennus- ja hoitokustannuksia - olisiko niille perusteita ? Jo Töölönlahdenkadun rakentaminen ja nyt kilpailun tulos todistavat, että mitään todellista, laajaa ja kaupunkiin luontevasti liittyvää puistoa ei aiota jättää, kansalaistapahtumien vaatimista kentistä puhumattakaan. Niitä eivät suuren osan vuodesta jäätyneet altaat voisi mitenkään korvata. Vesiaiheita leimaa sama epäaitous ja teeskentely kuin koko kilpailua. Ainoa vihreä minkä voi löytää luvatulta "vihreältä Töölönlahdelta" on se vihreä mikä näkyy seteleissä. Helsingin kaupungin menettelyllä on nyt syntyvien kulttuurilaitosten toiminnalle ja tulevaisuudelle seurauksia, joita ei yleisesti liene vielä huomattu. Niistä tulee jo syntyessään vajavaisia tavalla, jota ei milloinkaan voida korjata. Taloudellisten pyyteiden vuoksi tungettiin jo Nykytaiteen museo ahtaaseen nurkkaansa, missä sitä ei voida koskaan luontevalla tavalla laajentaa kun tarve aikanaan vaatii. Sama kohtalo uhkaa nyt musiikkikeskusta. Eduskuntatalon eteen mahtuu ehkä talo, joka tyydyttää raha-asioitaan selvitteleviä maanomistajia mutta kilpailu osoittaa, että siihen ei mahdu aiottu, oloissamme poikkeuksellisen suuri ohjelma niin rikkaana arkkitehtonisena luomuksena kuin ainutlaatuinen paikka välttämättä vaatii. Ei myöskään voi olla puhettakaan aluevarauksista laitoksen omiin tai sen toimintaan sopiviin laajennuksiin. Näin ei Töölönlahdelle synny sellaisia, omilla syntysijoillaan kasvavia ja kehittyviä vuosisataislaitoksia jollaisia niistä olisi voinut ja olisi pitänyt tulla. Kuinka ovat pääkaupungin herpautuneet päättäjät päästäneet tilanteen niin pitkälle, että suurten kansallisten hankkeiden toteuttamista ei ohjaa ennen kaikkea pyrkimys luoda parhainta, mihin oma aikamme voi yltää ? Ohjaajaksi on päästetty pian katoavan rahan tavoittelu. Mustattu alue esittää erään palkitun ehdotuksen selvästi maanpinnan yläpuolelle nousevaa osaa. Ruutu esittää yhtenä tasona ne 30.000 kerrosneliömetriä, mitkä kilpailuohjelma asetti ylärajaksi. Palkintolautakunnan mukaan yksikään palkittu ehdotus ei ollut pysynyt näissä rajoissa - seikka joka sinänsä puhuu puolestaan. Huoneohjelmassa on 150 nimikettä. On aivan ilmeistä, että rakennuspaikan ahtaus ei anna mahdollisuuksia suunnitella tiloja niin, että ne aina olisivat esimerkiksi valaistusolosuhteiltaan sellaiset kuin niiden tulisi olla. Yksityiskohtaisessa suunnittelussa maanpäälliset massat alkaisivat kasvaa niistä, mitä luonnosvaiheessa oli kuviteltu. Yrjö Sormunen Arkkitehti Helsingin kaupunginsuunnitteluseura